Tuttu valokuvaaja reissasi Meksikossa kunnon tovin. Ja laittoi matkalta palattuaan tuokiokuvia videoklippinä. Upea kooste, kauniita tuokioita, taustalla kaunis katusoittajan musiikki. Oikeastaan klippi oli hurmaava, sillä siinä puhuivat tiukalla rajauksella kuvattuna paikalliset ihmiset. Kuvat kertoivat kaiken ja vaikka espanjaa ymmärränkin jonkin verran, ei oikeastaan puheellakaan ollut merkitystä, kun kuvamateriaali oli jotenkin vain niin suoraan ytimeen menevää.
Jotkut hetket elämässä iskevät suoraan ytimeen. Ne voivat yllättää ja ne voivat ihastuttaa. Viime aikoina olen käynyt syviä keskusteluja ystävien kanssa milloin eroista, työpaikan menetyksistä, työelämän ankeudesta, luottamuksen pettämisestä, unelmien romahtamisesta, uupumisesta, lasten kasvatuksesta, Zumban ohjaamisesta, asiakaspalvelun autuudesta, miehistä, naisista, elämän kummajaistapahtumista. Vaikka kiire olisi pukannut päälle, niin nämä keskustelut ovat olleet keitaita arjessa. Keitaita ystävyyden hoitamisessa, syventämisessä, antamisessa ja saamisessa. Liian harvalla on varmaan näihin aikaa. Kaikki elämän velvollisuudet pukkaavat liikaa kimppuun ja ystävyyksiä ei enää hoideta teetuokioilla, kahvitteluilla tai ihan vain ex tempore -vierailuilla, niin kuin ennen. Eipä silti, jos nyt joku tulisi, niin pieni paniikki sitä iskisi. Eteinen kun ei ole ihan paraatikunnossa.
Yhä vahvemmin on voimistunut käsitykseni siitä, että sitä saa mitä tilaa ja mitä enemmän uskallat antaa itsestäsi aitoutta ja välittämistä, sen enemmän saat itse takaisin. On ihana tunne, kun voi ystävän kanssa sopia, että jos huonosti käy, täältä pesee vaikka keskellä yötä. Silloin ei ole koskaan ystävällisesti yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti